Tuuli lennätti minut uuteen kotiini, johon ihastuin heti. Puistomainen alue merinäkymin. Kyllä, tähän kasvatan juureni.
Vartuin taimeksi nopeasti, koska elin terveellisesti. Join sadevettä, hengitin raikasta meri-ilmaa ja joka aamu venyttelin kohottaen oksani kohti kotini sinistä kattoa.
Vuodenajat vaihtoivat asuani. Pidin eniten vihreästä suviasustani.
Vuosikymmenet kuluivat. Vuodenajat vaihtoivat asuani. Pidin eniten vihreästä suviasustani, jolla lämmin kesätuuli leikitteli. Yhdessä soitimme musiikkia ohikulkijoille. Kesäpäivinä annoin varjoa piknik-retkeläisille ja kuumuuden uuvuttamille. Joskus joku heistä kietoi kätensä ympärilleni kiitokseksi.
Syysmyrskyt kurittivat minua puhaltaen kellastuneet lehteni maahan. Pakkanen puri oksiani. Hytisin kylmästä. Taivuin, mutta en taittunut. Korkeammat vieruskaverini kurottivat oksiaan puoleeni suojellen minua. Olimme vahva tiimi. Maan alla juuremme olivat kietoutuneet toisiinsa. Kaveria ei jätettäisi.
Kevätauringon säteistä sain voimaa ja kiihdytin kasvuani. Kerrytin vuosirenkaitani. Oli hyviä ja huonoja kasvun vuosia. Paksuja ja ohuita vuosirenkaita.
Pitelin myös oravia ja lintuja suojissani ja tarjosin niille ruokaa. Tuuhean lehvistöni suojissa syntyi monta uutta elämää. Hymyilin joka vuosi kuullessani oksiltani kevään ensimmäisten linnunpoikasten innokkaan sirkutuksen.
katselin kauas ulapalle. Näin kun laivat saapuivat ja lähtivät. Joskus tunsin kaukokaipuuta, mutta tiesin sen olevan vain mieleni luomaa harhaa.
Korkealta näin kauas. Vuosikymmenten ajan katselin kauas ulapalle. Näin kun laivat saapuivat ja lähtivät. Joskus tunsin kaukokaipuuta, mutta tiesin sen olevan vain mieleni luomaa harhaa. Tässä on hyvä.
Vuosien kuluessa aloin tuntea oloni uhatuksi. Metri metriltä ihmisten rakentamat korkeat betonilaatikot lähestyivät minua joka suunnasta. Ne peittivät ensin merinäköalani ja lopulta tunkeutuivat kotini kynnyksen yli. Ahdistuin, mutta samalla työnsin juuriani yhä syvemmälle kotini ravitsevaan maaperään. Aion pysyä tässä. Minne minä kotoani lähtisin?
Tätä taistelua en voi voittaa.
Eräänä kevättalven aamuna heräsin, kun kylkeeni iskettiin kipeästi kirves. Tuuli oli aikoinaan heittänyt minut kasvamaan paikalle, kotiini, jonka ihmiset nyt halusivat itselleen. Tiesin, että tätä taistelua en voi voittaa. Minun oli aika väistyä. Näin, miten kaverini romahtelivat maahan pitkin pituuttaan. Elämä vilisi filminauhana silmissäni. Jalkani katkesi. Kaaduin.
Nyt olen kuollut, eloton. Lahottajat syövät sisintäni, kuoreni on sammaleen tukehduttama. Rakennusmiehet eivät koskaan saapuneet. Kuolinko siis turhaan? Kodistani tuli myös hautani. Lahoan. Maadun. Kotini jää odottamaan uutta elämää.