Pysy aina pikkuveljenä

Tänään on 5.3.2021. Tänään on pikkuveljeni kuoleman vuosipäivä. Hänen lähdöstään on jo 8 vuotta, mutta joka vuosi tämä päivä on yhtä vaikea elää läpi.

Läheisen kuoleman jälkeen sydämeen jää tyhjä kohta. Kuulostaa kliseeltä siihen saakka, kunnes se sattuu omalle kohdalle. Sen jälkeen siitä tulee kipeän totta. Puuttuvan palasen voi fyysisestikin tuntea. Yksi tuoli on ikuisesti tyhjä.

Mieli alkaa etsiä syitä ja selityksiä. Asuimme 400 kilometrin päässä toisistamme. Miksi veljeni kävi meillä juuri pari viikkoa ennen kuolemaansa, vaikka hän ei ollut käynyt meillä koko sen seitsemän vuoden aikana, jonka olimme siihen mennessä silloisessa kodissamme asuneet? Meillä oli riitojakin, mutta juuri se viikonloppu oli äärimmäisen mukava. Viikonloppua meillä viettämässä olivat myös mieheni, äitini ja siskoni. Järjestelikö universumi asiat niin, että veljeni kävi jättämässä jäähyväiset?


Järjestelikö universumi asiat niin,
että veljeni kävi jättämässä jäähyväiset?

Veljeni toi helmikuisella vierailullaan tuliaisiksi takkapuita. Vierailunsa ajaksi hän lainasi meiltä mustat villasukat. Villasukat ja takkapuut jäivät kolmeksi vuodeksi paikoilleen, siihen mihin hän ne asetti. En pystynyt koskemaan niihin hänen kuolemansa jälkeen enkä siirtämään niitä. Tuntui, että jos niin teen, rikon jotain peruuttamattomasti. Ohut säie katkeaa ja ja yhteys veljeeni katoaa. Samasta syystä en ole pystynyt poistamaan hänen puhelinnumeroaan kännykästäni vieläkään, kahdeksan vuoden jälkeen.

Lohtua luostarista

Veljeni kuoleman jälkeen minulle tuli pakottava tarve päästä Valamon luostariin. En tiedä miksi. En ollut siellä koskaan käynyt eikä minulla ollut paikkaan mitään yhteyksiä. Yhtenä talvisena viikonloppuna suuntasimme sitten mieheni kanssa Valamoon. Valamo oli surevalle kuin turvallinen syli, balsamia haavoihin. Muistan edelleen sen kaikkialta huokuneen lohduttavan rauhan. Suosittelen käyntiä kaikille sureville, jos vain voimat siihen riittävät.

Valamossa otin alla olevan valokuvan ja se on kulkenut mukanani siitä lähtien, vuodesta ja puhelimesta toiseen. Vaikka toivoon oli tämän kuvan ottamishetkellä vielä pitkä matka, jälkeenpäin kuvaa katsoessani näen siinä juuri toivoa ja valoa. Suru kulkee aina mukana, mutta aika on parantanut haavoja. Veljen nimeä hautakivessä pystyy jo katsomaan, vaikka se pahalta joka kerta tuntuukin. Tapaammeko vielä joskus?

Valoilmiö Valamossa
Valoilmiö Valamossa

Sinä kuljit kuin kuljit, osa sinua astui aina varjoon, osa sinusta siirtyi, leijui painottomuudessa liikaa, lopulta liikaa laskeutui varjojen puolelle, tummuuden painovoima, sitä sinä aina kannoit.

Lainaus veljeni ystävän, Mikon, veljeni hautajaisiin 5.4.2013 kirjoittamasta runosta.

2 Comments

Vastaa