Keskustelin tänään koko elämäni ajan “kadoksissa” olleen sukulaiseni kanssa. Löysimme toisemme vastikään Facebookin kautta. Taustoitimme tänään toisillemme elämiämme.
Kun naputtelin hänelle meseboksiin itselleni tärkeää kokemusta, sen myötä mieleeni palautui taas kerran, miten vahvasti ennakkoluulot ajatteluamme ohjaavat. Ne pitävät meidät mukavuusalueella, estävät uuden oppimisen ja torpedoivat tarjolla olevat merkitykselliset kokemukset.
Omallakin kohdalla ennakkoluuloni melkein estivät tämän tänään sukulaiselleni kertomani, yhden elämäni merkityksellisimmistä ja mieleenpainuvimmista kokemuksista. Kiitos periksiantamattomien opettajien, näin ei päässyt tapahtumaan.
Mukavuusalueella
Olin parikymppisenä töissä päiväkodissa. Nautin jokaisesta työpäivästä. Lapset olivat ihania ja päivät olivat täynnä vilpittömän aitoja kohtaamisia.
Minulla ei ole sen jälkeen ollut työpaikkaa, jossa “työkaverit” olisivat roikkuneet aamuisin työpaikan ovenraossa nimeäni huutaen ja tervetulleeksi töihin toivottaen. Päiväkodissa näin tapahtui joka aamu.
Lopetin työskentelyn päiväkodissa, kun pääsin opiskelemaan sosionomiksi.
Hyppy syvään päätyyn
Sosionomiopintojen alkaessa meidät heitettiin heti syvään päätyyn. Edessä olisi meille sosiaalialan untuvikoille 10 viikon työharjoittelu.
Harjoittelupaikkavaihtoehtoina olivat vanhustenhuolto ja vammaishuolto. No mä en kyllä ainakaan niihin mene! Enkö muka pääsekään harjoitteluun päiväkotiin? Se turvallinen mukavuusalue, jossa osaan toimia ja jonka asiakkaat tunnen.
Päiväkoti ei ole vaihtoehtojen listalla juuri siksi, että kaikki rynnistäisivät sinne
Kysyin ohjaavalta opettajalta, enkö saisi sitten kuitenkin valita harjoittelupaikakseni päiväkotia? “Päiväkoti ei ole vaihtoehtojen listalla juuri siksi, että kaikki rynnistäisivät sinne”, hän sanoi.
Minulla oli vahvat ennakko-oletukset sekä vammais- että vanhustenhuollon työpaikoista. En missään nimessä halunnut kumpaankaan. Vatsaani väänsi pelkkä ajatus. Pelotti. Hetkellisesti mietin jopa opintojen lopettamista välttyäkseni harjoittelulta.
Maailman mukavin epämukavuusalue
Opettajien alkuperäisestä suunnitelmasta pidettiin kiinni ja niinpä eräänä kuulaana alkusyksyn päivänä löysin itseni työharjoittelusta kehitysvammaisten toimintakeskuksesta.
Toimintakeskuksessa tehtiin ahkerasti töitä. Vaihdoin harjoittelun aikana osastolta toiselle. Jollakin osastolla keskityttiin mattojen kutomiseen, toisella värjättiin kankaita, kolmannella tehtiin puutöitä.
Meininki osastoilla oli pääsääntöisesti välitöntä ja hurtin huumorin säestämää. Ilmapiiri oli kodikas ja kehitysvammaiset aivan mahtavia työkavereita. Pääsin myös mukaan myyjäisiin, joissa myytiin toimintakeskuksessa työskentelevien töitä.
Harjoittelu toimintakeskuksessa oli ehdottomasti yksi parhaista työkokemuksistani ikinä.
Sitä tunnetta, kun sai asiat lopulta junailtua oikeaan suuntaan omalla toiminnallaan, ei kyllä voita mikään.
Harjoittelun aikana eteen tuli kaikenlaisia tilanteita. Myös hyvin haasteellisia tilanteita. Sellaisiakin, joista ei ollut käytännön eikä teorian kokemusta, mutta joista vain oli selviydyttävä. Sitä tunnetta, kun sai asiat lopulta junailtua oikeaan suuntaan omalla toiminnallaan, ei kyllä voita mikään.
Harjoittelun aikana ja varsinkin jälkikäteen mietin, mistä olin kehittänyt niin voimakkaat ennakkoluulot, joiden takia melkein jäin paitsi koko tästä kokemuksesta.
Toki silloin elettiin erilaista aikaa, kehitysvammaisiin suhtauduttiin muutenkin asenteellisemmin eikä vammaisten oikeuksista tai integroimisesta yhteiskuntaan puhuttu.
Apua tää loppuu – mitäs nyt?
Työharjoitteluni toimintakeskuksessa oli loppumaisillaan, enkä millään olisi halunnut jättää paikkaa. Niinpä yksi ohjaajista ehdotti, josko alkaisin tekemään vapaaehtoistyötä ja aloittaisin erään down-tytön tukihenkilönä. Kutsutaan häntä nyt vaikka Minnaksi.
Minnalla oli iäkkäät vanhemmat eikä ikäisiään kontakteja, joten hän vietti päivät toimintakeskuksessa ja illat vanhempien kanssa kotona. Otin tehtävän ilomielin vastaan.
Harjoittelun päätyttyä, ajoin perjantaisin koulun jälkeen toimintakeskukselle. Usein Minna oli jo ovella odottamassa minua. Ellei ollut, hän istui toimintakeskuksen aulassa huivi kaulassa, huulet punattuina ja käsilaukku sylissä. Kun saavuin paikalle, hän suureen ääneen esitteli minua: “Mun ystävä tuli hakemaan mua”.
Hän ja Kauniiden ja rohkeiden RIdge olivat ihastuneita toisiinsa
Siitä sitten lähdimme yhdessä pizzalle tai milloin minnekin. Minnan maailmassa hän ja Kauniiden ja rohkeiden Ridge olivat ihastuneet toisiinsa. Pääsin joka kerta Minnan mukana mitä mielikuvituksellisimmille matkoille, kun hän pizzalautasen ääressä kertoi viimeisimmät käänteet.
Työharjoittelustani toimintakeskuksessa on kulunut jo yli 20 vuotta. Muistan edelleen toimintakeskuksessa työskennelleiden kasvot ja nimet. Muistan sen tunnelman. En voi kuitenkaan väittää, että olisin kokemukseni myötä oppinut aina hyppäämään epämukavuusalueelle. Ihmismieli on sellainen, että mukavuusalue vetää puoleensa.
Oman kokemukseni myötä suosittelen kuitenkin ainakin sen yhden kerran ottamaan sen rohkeamman loikan. Tässä asiassa ruoho todennäköisesti on vihreämpää aidan toisella puolella.
Kuvat: Pikist