007 No Time to Die -leffaa jouduttiin odottamaan niin pitkään, että sille asetetut odotukset ehtivät nousta korkeisiin sfääreihin. Vihdoin lokakuisena lauantaina istuin lounge-salin pehmeään nojatuoliin katsomaan, miten kiire täytyy olla, ettei ehdi edes kuolemaan.
Daniel Graig on onnistunut puhaltamaan Pierce Brosnanin jäljiltä varsin väljähtäneeseen Bond-kaanoniin uutta elämää tuoden hahmoon särmää, haavoittuvuutta ja tiukan ilmeen taakse piilotettuja syviäkin tunteita ja herkkyyttä.
Daniel Graig tuo Bondin hahmoon särmää, haavoittuvuutta ja tiukan ilmeen taaksen piilotettuja syviäkin tunteita.
Kyllä vain, tunteet tulivat kuvioihin heti hänen ensimmäisessään eli Casino Royalessa, jossa tunteet leiskuivat Vesper Lyndin, aikamoisen femme fatalen kanssa. Näitä tunnehaavoja käsitellään vielä tässä uusimmassakin.
Bondin lapsuuden maisemiin päästiin Skyfallissa, joka minusta on kokonaisuutena riipaisevin ja dramaattisin Graigin Bondeista. Tämä uusin sijoittuu omalla Graig-Bondien asteikolla kolmanneksi heti Skyfallin ja Casino Royalen jälkeen ehkä hivenen Spectren edelle.
Draamaa 007 No Time to Die sisältää sopivasti ja koko homma alkaa hyvinkin mielenkiintoisissa tunnelmissa, jopa nordicnoirmaisia viboja katsojassa aiheuttaen.
Leffan keskivaiheilla seuraillaan sitten aika perinteisiä Bond-kaavoja ja tästä olisi voinut ehkä jopa napsia kohtauksia pois.
Loppua kohti draamamittari nousee jälleen varsin korkealle, vaikka ihan skyfallmaisiin lopputunnelmiin ei päästäkään kuin ehkä ihan elokuvan loppukliimaksissa. Se onkin jotain, joka vie katsojan aika sanattomaksi.
Kokonaisuutena hieno joutsenlaulu Daniel Graigin Bond-uralle!
Petri toimii blogin vierailevana elokuva-arvioiden kirjoittajana.