Elokuva-arvio: Kikka!

Valkokankaalla: Kikka!

Ilmiömäinen Sara Melleri onnistuu puhaltamaan esittämäänsä Kikkaan niin paljon aitoutta, hersyvää elämäniloa, epävarmuutta ja herkkyyttä, että elokuvan paikoin latteahko ja hieman paikallaan junnaava draamakaan ei hirveästi häiritse.

Elokuvan alussa kosmetiikkamyyjänä työskentelevä Kirsi Viilonen haaveilee esiintymisestä. Hän tutustuu naispuoliseen DJ:hin Paulaan (Elena Leeve). Kun Paulan DJ-laitteet jämähtävät kesken keikan, Kirsi saa tilaisuuden lyhyen shown vetämiseen. Tästä Paulakin lopulta innostuu ja lupautuu manageroimaan Kirsiä. Kirsistä tulee Kikka.

Ensin olet nobody ja silmänräpäyksessä äimisteletkin ympärillä kimaltelevia parrasvaloja.

Elokuva seuraa alussa melko perinteistä artistielämänkertaelokuvan rakennetta. Ensin olet nobody ja silmänräpäyksessä äimisteletkin ympärillä kimaltelevia parrasvaloja. Pieni vahinkovilautus ensimmäisellä musavideolla saa Kikan unelmat menestyksestä jo hetkeksi murskaantumaan, mutta lankapuhelimen vastaaja täyttyykin hetkessä kiinnostuneiden tiedotusvälineiden yhteydenottopyynnöistä.

Kikka (Sara Melleri ja Paula (Elena Leeve). Kuva: Nordisk Film.

Eletään 80-lukua ja musiikkialalla vaikuttavat hyvin miehiset tuulet. Paula on ammatiltaan radiotoimittaja ja haaveilee omasta ohjelmasta, jossa keskityttäisiin pop-musiikin uusiin ilmiöihin, kuten A-ha tai brittipoppia soittavat bändit. Ja ajatuksissa tietysti sekin, että Kikka voisi näin saada mahdolliselle tulevalle pop-levylleen nostetta Suomen Madonnana tai ehkä vieläkin enemmän pohjolan ikiomana Sabrinana. Vaan eihän sellaista ohjelmaa voida tehdä, koska purkkapoppismusakkia kuuntelisivat vain naiset. Raavas mies tarvii kunnon rock-radiomeininkiä. Tämän seikan levyfirman pomo (Kai Vanne) tekee Paulalle harvinaisen selväksi ilman mitään muttia.

Elokuvasta voi ehkä aavistella, että kyseessä on ohjaaja Anna Paavilaisen ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaustyö. Mukaan on nimittäin jäänyt muutama epäonnistunut tai irralliselta tuntuva kohtaus, jotka eivät silti onneksi pilaa elokuvaa.

Tällaisesta epäonnistuneesta kohtauksesta hyvänä esimerkkinä käy vaikkapa pitkin elokuvaa väläytelty mahdollisuus tulevaisuuden euroviisukarsintoihin osallistumisesta. Lopulta koko tärkeä hetki kuitataan paikallaan pysyvällä kuvauksella, jossa kuva on fokusoitu etualan pöytään. Taustalla näkyy sumeana pieni telkkuruutu, jossa Kikka esiintyy karsinnoissa. Selkeästi siis aidosta tallenteesta esitetty pätkä ja sumennus peittää aidon Kikan tunnistettavuuden. Miksi kohtaus on toteutettu näin tökerösti ja halvasti? Tällaisia vastaavankaltaisia tarinankerronnallisesti harhautuneita, irrallisen tuntuisia tai liian pitkiksi venyneitä kohtauksia on muutama muukin. Ne olisi viimeistään leikkausvaiheessa pitänyt rakentaa paremmin tai napsaista täysin turhina kokonaan veks.

Paulan ja Kikan yhteinen matka toisaalta manageri-artistiparina ja toisaalta myös ystävinä muodostaa elokuvan jäntevän ja hyvin toimivan perustarinan, jonka ympärille sitten ripotellaan Kikan uraan ja henkilökohtaiseen elämään läheisesti liittyviä henkilöitä ja tapahtumia. Rea Mauranen Kikan mummona on mukana vain parissa kohtauksessa, mutta ne ovatkin selkeitä elokuvan avainhetkiä, jotka tuovat mukanaan paljon tunteita ja lämmintä huumoria – ja kuin taikatempun lailla syventävät myös Kikan roolihahmoa ja motiiveja katsojalle. Kikan kotielämää avataan sen verran, että katsojalle tulee tutuksi Henkka (Jakob Örhman), miesystävä ja roudari, joka saa kyllä osansa Kikan varsin määrätietoisesta ja oikuttelevastakin luonteesta.

Akun esittämä Ilkka Vainio muistuttaa välillä pelottavan paljon Akun komediahahmoja Posse-sarjasta.

Musiikkibisnespuolelta tarinassa ovat tärkeissä rooleissa Junnu ja Ilkka Vainio, joita Martti Suosalo ja Aku Hirviniemi ammattitaitoisesti, mutta ehkä vähän turhankin ennalta-arvattavilla maneereillaan esittävät. Varsinkin Akun esittämä Ilkka Vainio muistuttaa välillä pelottavan paljon joitakin Akun komediahahmoja vaikkapa tv-viihdesarjasta Posse.

Toisaalta Akun roolihahmon hyvin ilmentämä kaksinaamaisuus kertoo omaa raadollista kieltään musiikkibisneksen toimintamalleista. Hetki sitten olit kovasti kysytty ja arvostettu artisti, kunnes höpöhöpöjargonia heittävä “hauska ja komediallinen” Ile kiinnostuukin enemmän uudesta upeaakin upeammasta englanniksikin laulavasta artistista nimeltä Laura. Kikalle ei enää ole aikaa, “Joten se on moro. That’s just showbusiness honey!”

Yksi draamallinen kulminaatiopiste on elokuvassa näytettävä kohtaus Sabatti-keskusteluohjelmasta, jossa Tapani Ripatti (Eero Ritala) pääsee heittämään Kikalle muutaman navanalusjutun, jotka nykypäivänä johtaisivat luultavasti ihan syystä ohjelman hyllyttämiseen ja Ripatin välittömään erottamiseen. Kaiken kukkuraksi keskustelussa on mukana myös Irwin (Ville Virtanen), joka möngerrykseltään ei malta olla pitämättä näppejään erossa Kikasta.

Kikka!-elokuvan kantava ja eteenpäin vievä voima on ehdottomasti Sara Melleri, joka onnistuu vangitsemaan roolihahmoonsa täydellisesti Kikan maagisuuden ja energisyyden. Vuodet vierivät. Raskas ura, alkoholin käyttö ja lopulta myös vähenevät ja huonosti hoidetut keikat alkavat näkyä Saran esittämässä Kikassa.

Paulan ja Kikan tapaaminen uran ehtoopuolella on jo lähes sydäntäsärkevää katsottavaa. Kikka on toisaalta kuin varjo entisestään, mutta silti edelleen jostain löytyy ripaus sitä alkuvuosien positiivisuutta; uskoa mahdolliseen comebackiin ja uuteen uraan monipuolisempaa musiikkia esittävänä artistina. Valitettavasti tämä ei koskaan ehtinyt toteutua.

Elokuva on rehellisesti, mutta samalla juuri oikealla tavalla kunnioittavasti kerrottu tunteikas, elämänmakuinen ja koskettava tositarina monipuolisesta artistista nimeltä Kikka.

Rating: 4 out of 5.

Petri toimii blogin vierailevana elokuva-arvioiden kirjoittajana.

Vastaa