Guillermo del Toro onnistuu Nightmare Alley -uudelleenfilmatisoinnillaan viemään katsojan hetkeksi 40-luvun film noir -tunnelmiin. Kyseessä on elokuvataiteen lahjakkaan visionäärin oma(laatuinen) tulkinta jo kertaalleen vuosikymmeniä sitten filmatisoidusta romaanista. Kuvauksessa onkin mukana paljon tyyliteltyä maalauksellisuutta ja hahmoista voi löytää myös korostetun karikatyyrimäisiä piirteitä.
Tarinan ytimessä on Bradley Cooperin koskettavan ilmeikkäästi näyttelemä Stan Carlisle, joka puhuu itsensä hanttihommamieheksi kiertävään sirkukseen. Ei aikaakaan, kun hän tutustuu Tony Colletten esittämään selvännäkijään ja hänen asuinkumppaniinsa, entiseen mentalistiin, jonka kyvyt tekevät lähtemättömän vaikutuksen Staniin. Hän innostuu huomatessaan omaavansa suorastaan luontaisia manipulatiivisia kykyjä.
Sirkuksessa Stan tutustuu myös häkissä elävään kummajaiseen, jonka groteski show on yksi sirkuksen vetonauloista. Sirkustirehtööri (Willem Dafoe) paljastaa Stanille yksityiskohtaisesti millä tavoin tällaisen friikin saa loppupeleissä varsin helposti muokattua lähes kenestä tahansa. Valitun kandidaatin on vain omattava sopivasti viehtymyksiä tiettyihin nestemäisiin aineisiin – ja päälle vain sopivasti sanallista manipulointia, muutama tippa nesteen sekaan ujutettua oopiumia ja – voila! Uusi friikki on syntynyt!
Friikin saa loppupeleissä varsin helposti muokattua lähes kenestä tahansa.
Stanin trippi ihmismielen manipuloinnin saloihin jatkuu. Taidotkin tuntuvat karttuvan sisältäen tarkkoja analyysejä jopa sormien asentojen merkityksistä, yksittäisten sanojen tai äänteiden painotuksiin – ja lopulta muutaman sopivan sattumuksen tarjoaman “testinäytöksen” vahvistamana hän kokee täyttymyksen tunteen. Stan mieltää näin ollen olevansa ehdottoman valmis tositoimiin suuressa maailmassa ja täten jättää sirkusmaailman aivan liian vaatimattomat kuviot taakseen. Mukaansa hän saa höynäytettyä vielä sirkuksessa sähköshowta esittäneen nuoren kaunokaisen (Rooney Mara), joten voisiko mikään olla enää paremmin.
Yliluonnollisen illuusion sokaisemat suuren maailman ihmisrauniot ovat valmiita uhraamaan rajattomasti mammonaa tai jopa henkensä.
Suuressa maailmassa kaikki on tietysti paljon isompaa, palkkiot moninkertaisia, yleisöä on enemmän, ja panokset kasvavat monellakin tavalla jopa eksponentiaalisesti. Yliluonnollisen illuusion sokaisemat suuren maailman ihmisrauniot ovat valmiita tuhlaamaan maallista mammonaa vaikka ja kuinka tai jopa oman henkensä saadakseen ilmiömäisen illusionistin näyt ja merkitykselliset sanansäikeet materialisoitumaan todeksi ja tätä kautta menetettyjä rakkaitaan kohtaan tuntemansa musertavan ikävän ja kaipauksen tukahdutettua näkymättömiin.
Elokuva piirtää kuvan äärimmäisen kolkosta maailmasta, jossa kaikki näyttää upean satumaiselta, mutta pinnan alta löytyy vain epäkelpoja asioita, synkkiä valheita ja turhia lupauksia.
Ihmiset ovat jakautuneet kahteen rooliin, manipuloijiin ja manipuloitaviin. Stan, tuo manipuloijien uusi Grand Master löytää lopulta vertaisensa elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla, kun näyttämölle astuu näyttävä Femme fatale, Cate Blanchettin esittämä jääkylmä ja laskelmoiva psykiatri.
Katsoja ei missään vaiheessa koe pakahtuvansa elokuvan tarjoamiin traagisuuksiin, vaan tunne on paremminkin täysin päinvastainen, hyvin tunteisiin käyvän täyteläinen.
Maailman todellisuus paljastuu lopulta Stanillekin ja elokuvan loppu on kaikessa traagisuudessaan äärimmäisen upeaa katsottavaa. Ohjaajamestari suorastaan manipuloi katsojaa käyttäen keinoinaan oivaltavan värikylläistä kuvausta, henkilöiden karikatyyrimäisiä piirteitä ja jopa tietynlaista sadunomaisuutta.
Katsoja ei missään vaiheessa koe pakahtuvansa elokuvan tarjoamiin traagisuuksiin, vaan tunne on paremminkin täysin päinvastainen, hyvin tunteisiin käyvän täyteläinen – siis juuri sellainen, kuin ilmeikkäästi ja eläytyvästi kerrotun sadun jälkeen kuuluukin olla.
Petri toimii blogin vierailevana elokuva-arvioiden kirjoittajana.
Kuvat: pääkuva Pixabay, muut 20th Century Studios