Tom Cruise in Top Gun: Maverick

Valkokankaalla: Top Gun: Maverick

Pete “Maverick” Mitchellillä (Tom Cruise) eläkevuodet siintävät uhkaavasti edessä. Ura ei koskaan lähtenyt varsinaiseen nousukiitoon. Vuosia jatkuneet hommat testipilottinakin ovat nyt luultavasti vaakalaudalla, kun hän saa tietää, että kontra-amiraali Chester Cain (Ed Harris) on tulossa hetkellä millä hyvänsä ilmoittamaan tylysti testiprojektin hyllyttämisestä. Rahat siirrettäisiin jatkossa dronepohjaisiin kehitysohjelmiin, joissa ihmisten inhimillisten virheiden ja kalliin lentokaluston mahdollisen tuhoutumisen aiheuttamat kustannukset minimoitaisiin.

Maverick päättää tehdä asialle jotain ja näyttää Chesterille, että hänestä on edelleen tositoimiin. Niinpä hän hyppää Chesterin silmien edessä ilman lupaa testattavana olevan huippunopean hävittäjän ohjaimiin. Katsoja saa ensimmäisen (monista) elokuvan aiheuttamista adrenaliiniryöpyistä jännittäessään, miten Tompan – tai siis Maverickin – käy. Saavuttaako hän 10 machin nopeuden, jolla todistaisi esimiehilleen, että on edelleen, lähes kuusikymppisenä täyttä terästä? Ja Tom Cruisehan sitä todella on. Poikamainen virne naamallaan – jopa 10 machin nopeudessa – hän on yhä se sama Maverick kuin kauan sitten vanhoina hyvinä – tai ainakin hitusen parempina – aikoina Goosen, Icemanin ja kumppaneiden kanssa lennellessään.

Ikä tuo onneksi roolisuoritukseen mukanaan hahmon tarvitsemaa syvyyttä, kypsyyttä ja harkitsevuutta.

Tuntemattomia ovat ne taikatemput tai rohdot, joita Tom Cruise mahdollisesti käyttää. Kiistatta ne toimivat, koska hän on uskomattoman vetreässä kunnossa ikäisekseen. Ikä tuo onneksi roolisuoritukseen mukanaan hahmon tarvitsemaa syvyyttä, kypsyyttä ja harkitsevuutta. Ja hyvä niin, koska Top Gun: Maverick on kiistatta Tom Cruisen elokuva. Se syntyy, elää, kehittyy, hengittää ja lopulta päättyy Maverickin määräämien suuntaviivojen mukaisesti.

Tom Cruisen nuorekkuuden salaisuus olisi kiva tietää.
Mielellään ottaisi käyttöön saman naamarasvan, joka Tompalla on käytössä.

Elokuva imaisee vanhan Top Gun -fanin mukaansa jo ensi minuuteillaan, kun alkuperäisen elokuvan ehkä suurin korvamato, Kenny Logginsin Danger Zone, pärähtää soimaan lähes heti alkutekstien jälkeen. Samalla seuraamme hävittäjien, lentosotamiesten ja mekaanikkojen ripeän tyylikästä toimintaa lentotukialuksen kannella, nopeasti leikattujen otosten virtana. Hetken voisi jopa luulla, että laittoivatkin sen vanhan leffan teatterin toistolaitteeseen. Sen verran vahva Déjà-vu -fiilis löi läpi koko kehon, koska eikös se vanha alkanut ihan samalla tavalla.

Elokuva ponnistaa pitkälti nostalgian ja vanhojen muistelun pohjalta, luoden tunnepohjaa uudelle draamalle ja tapahtumille.

Onneksi pian havahtuu huomaamaan, että olemme sittenkin nykyajassa, kun musa ja kuva feidaantuvat ja siirrymme lentokonehangaariin, jossa Maverick puuhastelee omiaan. Huomio kiinnittyy nopeasti hangaarin seinään, joka on (tietysti) täynnä vanhoja valokuvia tärkeistä Top Gun -hetkistä ja henkilöistä. Osa heistä on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Kyseinen valokuvaseinä on varsin tärkeä yksityiskohta elokuvalle, joka ponnistaa hyvin pitkälti nostalgian ja vanhojen muistelun pohjalta, luoden tunnepohjaa uudelle draamalle ja tapahtumille. Tämä tehdään vieläpä niin häikäilemättömän rehellisesti ja suorasukaisesti, mitään peittelemättä, että jo pelkästään sen takia täytyy antaa extrapojot niin tuotannolle, ohjaajalle kuin tietysti Tompallekin.

Nostalgioinnissahan ei ole mitään väärää tai hävettävää silloin, kun se tehdään tyylillä ja oivaltavasti – ja niin, että elokuvalla on silti jotain omaakin sanottavaa. Toisenlaisiakin ei-ihan-niin-onnistuneita esimerkkejä löytyy viime vuosien varrelta, kuten uudet Disneyn tuottamat Star Warsit tai vaikkapa Sylvester Stallonen Rambo-viritykset, joista viimeisin oli jo rikollisen epäonnistunut. Rockyissä Sylvester onneksi onnistui paljon paremmin.

Top Gunin draama pääsee kunnolla käyntiin, kun Maverick vastentahtoisesti pestataan takaisin Top Gun -yksikköön uuden valiojoukon kouluttajaksi vara-amiraali Beau “Cyclone” Simpsonin (Jon Hamm) toimesta. Jonkin verran kädenvääntöä tosin ilmenee, koska Maverick kokee olevansa erinomainen taistelulentäjä, mutta ei missään tapauksessa kouluttaja.

Tilannetta hankaloittaa entisestään se, että koulutettavien joukossa on Bradley “Rooster” Bradshaw (Miles Teller), joka on ensimmäisessä Top Gunissa traagisesti menehtyneen Goosen poika. Tämä tragedia ja kuoleman aiheuttamat itsesyytökset ovat seuranneet Maverickiä näihin päiviin saakka ja mitä luultavimmin toimineet yhtenä syynä sille, ettei ura ole edistynyt eikä ylennyksiä näkynyt.

Maverick hyväksyy lopulta vastentahtoisesti tehtävän. Hän aloittaa koulutuksen, jonka aikana ihan ensimmäiseksi heitetään hävittäjän paksut manuaalit roskiin, koska koko koulutus tulee perustumaan lento- ja kestävyysharjoituksiin – ja vain niihin. Niissähän Maverick on hyvä, ellei paras.

Koska kyseessä on Top Gun -elokuva, Maverick ja Rooster selvittävät kahnauksensa hävittäjien ohjaksissa.

Maverickin ja Roosterin keskinäinen välien selvittely muodostaa tärkeän jännitteen koko loppuelokuvalle. Sen varaan olisi voinut rakentaa vielä lisääkin syventäviä, kahdenkeskistä henkilödraamaa sisältäviä kohtauksia. Koko muu koulutusjoukko jää katsojalle lopulta varsin etäiseksi, eikä hahmoista ehdi saada kovinkaan syvällistä käsitystä. Mutta toisaalta kyseessä on Top Gun -elokuva, joten Maverick ja Rooster selvittävät keskinäiset kahnauksensa ja mittelönsä hävittäjien ohjaksissa. Ehdottoman hyvä niin.

Rooster (Miles Teller)
Roosterilla on kana kynittävänä Peten kanssa (rooster = kukko).

Katsoja tarraa penkkinsä käsinojista molemmin käsin kiinni, koska meno muistuttaa Linnanmäen vuoristoradan höykytystä.

Kun päästään lopulta ilmaan hävittäjien kyytiin keskelle sinistä taivasta, elokuva näyttää todelliset vahvuutensa. Hieman puiseva draama unohtuu sekunnissa. Upeaa kuvausta, kekseliäitä kuvakulmia ja käsittämättömän veret seisauttavia ja adrenaliiniryöppyjä aiheuttavia kiepsautuksia taivaalla. Elokuvasalissa katsoja väkisinkin tarraa penkkinsä käsinojista molemmin käsin kiinni, koska tunne on aika lähellä Linnanmäen vuoristoradan höykytystä ylös-alas-oikealle-vasemmalle ja kohta mennään taas uudelleen.

Väkisin tässä kohdassa tulee mieleen myös ensimmäisen Tähtien sodan X-wing -hävittäjien lentäminen Kuolontähden kuiluissa, väistellen kuilun seinärakenteita ja lasereita. Ihan samalla tavalla nyt edetään varsinkin lopun dramaattisen sotatehtävän kapeissa kanjoneissa siihen malliin, että vain Maverick tai Luke Skywalker voivat siitä selvitä ehjin nahoin. Tom Cruisehan on tunnetusti hieman kahjo ja haluaa tehdä stunttinsa itse. Niin nytkin. Tom on ihan oikeasti itse F18-hävittäjän ohjaksissa ja epäilemättä vakuutusyhtiöt ovat repineet pelihousujaan kuullessaan, miten elokuvaa on tarkoitus kuvata.

Romantiikkaosuudessa vanha peittoaa uuden. Kelly MCGillisin ja Tompan tunteet säkenöivät kirkkaammalla liekillä.

Top Gunissa täytyy olla normimäärä myös romantiikkaa. Juuri sitä mahdollisimman kliseistä ja ennalta arvattavaa. Jennifer Connellyn esittämä kapakan omistaja Penny Benjamin sai osakseen hoitaa tämän puolen elokuvasta. Pakko myöntää, että jos tämä uusi Top Gun muilla osa-alueilla hoitaa tehtävänsä vähintään alkuperäisen tasoisesti ja toimintakohtauksissa moninkertaisesti paremminkin, niin romantiikkaosuudessa vanha peittoaa uuden. Kelly McGillisin ja Tompan tunteet säkenöivät paljon kirkkaammalla liekillä siinä alkuperäisessä kuin tässä uudemmassa. Tuntuipa melkein, että Jenniferillä oli vain yksi, sellainen hieman kylmän haikea ilme joka kohtauksessa eikä oikein mitään tunteiden leiskuntaa välittynyt ainakaan valkokankaan tälle puolelle.

Tom Cruise ja Jennifer Connelly, Top Gun: Maverick
Pennyn ja Peten välinen kemia ei vakuuta.

Elokuva oli kaikenkaikkiaan sellainen tunteisiin käyvä nostalgiapläjäys, että arvostelijan silmäkulmat kostuivat ihan itsestään useammankin kerran katsomiskokemuksen aikana. Osaksi varmasti, koska elokuva osasi sopivin väliajoin muistuttaa ajan kulumisesta joko alkuperäisen elokuvan kaltaisin kohtauksin, palaamalla lentokonehangaarin seinän vanhoihin valokuviin tai näyttämällä alkuperäisen Top Gunin hahmoja vielä sen viimeisen kerran ruudulla juuri sopivalla, katsojan kannalta herkällä hetkellä.

Ehkä kaikkein voimakkain tunne-elämys liittyikin kohtaukseen, jossa Val Kilmerin esittämä, kurkkusyövän kanssa taisteleva Iceman käy tärkeän keskustelun Maverickin kanssa tulevasta haasteellisesta tehtävästä. Ikuiset ystävykset palaavat vielä sen vihoviimeisen kerran muistelemaan yhdessä niitä vanhoja hyviä – tai ainakin hitusen parempia – aikoja.

Rating: 4 out of 5.

Petri toimii blogin vierailevana elokuva-arvioiden kirjoittajana.

Kuvat: Paramount Pictures.

Vastaa