Jos ikinä harkitset vierailua Kreetalla sijaitsevaan Balosin laguuniin, tee retkelläsi kaikki, ihan kaikki, päinvastoin kuin me teimme. Tärkein vinkki: mene Balosiin laivalla – älä edes harkitse autoa.
Kuten olen jo aiemmissa matkapostauksissa maininnut, lomat ovat meille ohjelmoimatonta aikaa. Emme jaksa selvitellä ja suunnitella etukäteen, vaan menemme matkakohteessa sinne, minne nenä näyttää. Aina se ei kannata.
Olimme siis Kreetalla. Oli heinäkuu ja paahtavan kuuma. Eräänä aamuna googletin haulla “best beach Crete”. Listaykkösenä komeili Balos Beach. Sinne siis!
Beetlellä Balos Beachille
Vuokrasimme avo-Beetlen, heitimme pyyhkeet olalle ja lähdimme ajamaan kohti Kreetan luoteista nurkkaa ja Kissamosta, jossa Balosin laguuni sijaitsee. Sinne oli hotelliltamme kahden tunnin ajomatka.
Matkan edetessä hymy hyytyi sitä mukaa, kun tie muuttui ensin mukavasta moottoritiestä kapeaksi kylätieksi – välillä lähes poluksi – kunnes lopulta olimme kiviröykkiöiden, irtokivien ja isojen kuoppien koristamalla vuoristotiellä. Siellä me istuimme kauhusta jähmettyneinä, aurinkolasit päässä avo-Beetlessä, tiellä pomppelehtivat vuohet seuranamme. Nielimme pölyä, kun maasturit huristivat ohitsemme.
Välillä tiellä oli pätkiä, joissa auto vuoronperään pompahti kiven päällä ja rysähti kuoppaan. Näin etenimme akuankka-tyyliin ja vuohia väistellen. Tunnelma oli kirosanoilla kuorrutettu ja epätoivoinen. No, ihan kohta saisimme heittää taas pyyhkeet olalle ja lampsia Kreetan hienoimmalle hiekkarannalle. Kestetään nyt vielä.
Lopulta, aivan liian monen vuohen, kuopan ja kiven jälkeen, näimme pitkän jonon tien reunaan parkkeerattuja autoja. Rannan täytyy olla siis aivan kulman takana! Parkkeerasimme auton jonon jatkoksi ja lähdimme kävellen kohti rantaa.
Rahat olivat jääneet auton hanskalokeroon ja vesipullot takapenkille.
845 porrasta alaspäin
Kulman takana ei ollut rantaa, eikä vielä sadannenkaan kulman takana. Tie jatkui yhtä surkeana ja korkeuseroisena kuin mitä se oli ollut autolla pomppiessa. Kun olimme kävelleet jo useamman kilometrin, siippa huomasi, että rahat olivat jääneet auton hanskalokeroon ja vesipullot takapenkille. Alkuiltapäivän aurinko oli armoton, lämpötila 38 astetta ja fiilis kuin erämaassa, kurkut kuivina vesipullosta haaveillen.
Viisi kilometriä kompasteltuamme, näimme jonkin sortin aukion tien päässä. Joko ranta ja vilvoittavat vedet odottavat siellä?
Eteemme avautui näkymä, joka salpasi henkemme.
Aukion karuutta en edes yritä kuvailla sanoin. Sitä voi katsoa täällä. Huomasimme muutaman kohtalotoverin suuntaavan kohti erämaapolkua. Lähdimme seuraamaan heitä. Polkua talsittuamme eteemme avautui näkymä, joka salpasi henkemme – mutta ei suinkaan ihastuksesta. Edessämme avautui kyllä laguuni, mutta sinne johtivat jyrkät portaat – ja niitä oli paljon.
Olimme siis ilman juomaa, ruokaa ja rahaa ja edessä oli kunnon extreme-hikingiä Pelkokerroin-tyyliin.
Portaat murenevat jalkojen alla, joten kompastelu tulee bonuksena.
Pohjalaisella sisulla varustetut matkalaiset eivät voi luovuttaa tässä vaiheessa, vaikka se olisikin ollut järkevintä. Lähdimme kapuamaan portaita alas kohti laguunia. Sanan “porras” käyttäminen tässä yhteydessä on ehkä turhan imartelevaa. Täältä näkee, millaisia Baloksen portaat rakenteeltaan ovat. Eli yksi askelma saattaa vaatia useamman askeleen. Lisäksi portaat murenevat jalkojen alla, joten kompastelu tulee bonuksena.
Kun jälkikäteen muistelee tätä extreme-porrastreeniä, tuntuu että olimme varmasti auringon porotuksesta ja nestehukasta johtuvassa “tajunnan rajamailla” -tilassa jo siinä vaiheessa, kun lähdimme portaita alas kohti Balosin rantaa.
Turkoosia vettä, puuterihiekkaa ja pullollinen elämän eliksiiriä
Paljon, paljon myöhemmin saavuimme rannalle. Alun perin suunnitelmissa ollutta haavetta rennosta iltapäivästä rannalla varjosti tietoisuus siitä, että ihan kohta joudumme kipuamaan nuo kamalat portaat nestehukkaisina takaisin ylös. Mieheni mainitsi useaan otteeseen, että hänellä on juuri samanlainen olo kuin kaivosonnettomuuden takia päiviksi loukkuun jääneillä uhreilla, jotka tietävät, että tie vapauteen ei ole helppo.
Olihan laguuni upea: vesi oli turkoosia ja sitä reunusti valkoinen puuterihiekka. Paikka, joka olisi toisenlaisissa olosuhteissa herättänyt aivan erilaisia fiiliksiä, kuin nyt.
Rannalla ei ollut mitään. Paitsi ihmisiä. Sen lisäksi rannalla oli yksi pikku kioski sekä kaksi mielenkiintoisen näköistä puista vessakoppia.
Meillä ei ollut muuta mukana kuin aurinkolasit sekä rantalaukku ja siellä kaksi pyyhettä. Istuimme rannalla pyyhkeiden päällä, välillä vilkuillen takavasemmalla odottelevia portaita, joita kohta lähtisimme kipuamaan. Rantalaukun pohjalta löytyi muutama kolikko. Hei, me saadaan vesipullo!
Emme ehtineet istua rannalla kovinkaan pitkään, kun huomasimme, että ilta alkoi pimentyä ja kiskalla myymässä ollut heppu alkoi laittaa päivää pakettiin. Mieheni lähti kiireesti ostamaan vesipulloa, kädessään muutamat äsken löytämämme kolikot. Oli pakko saada vettä!
Vaimoni on henkitoreissaan, minun on saatava vettä!
Kiskan tyyppi oli tyly: putiikki on suljettu tältä päivältä eikä mitään enää myydä. Mieheni sanoi, että “vaimoni on henkitoreissaan” (mikä oli kyllä tottakin), “minun on pakko saada vettä”. Lopulta kiskaheppu heltyi, otti kolikot ja tuikkasi mieheni käteen takaovesta yhden vesipullon. Tämä pullollinen elämän eliksiiriä vaikuttaisi siihen, että saattaisimme selvitä rannalta elävinä.
Siippa yritti myös rukoilla heltyneeltä kiskahepulta, että pääsisimme veneellä rannalta pois, eikä meidän tarvitsisi enää raahautua 845 porrasta ja sen jälkeen kilometrien matkaa autolle. Ei, se ei enää onnistunut.
Meidän ei auttanut muu, kuin lähteä pimenevässä illassa kiipeämään.
845 porrasta ylöspäin
Paluumatkasta muistikuvat ovat vielä hatarammat kuin menomatkasta. Muistan, että huojuimme portaat ylös muutama askel kerrallaan. Kivestä ja hiekasta kasatut portaat murtuivat jalkojen alla. Muusta ei voinut ottaa tukea kuin vieressä läähättävästä matkakumppanista. Kaiteita ei ollut.
Käytimme vesipulloa säästeliäästi, samoin kuin olimme nähneet leffoissa erämaahan eksyneiden tekevän: kostutimme vedellä vain hieman suuta. Ja sitten taas muutama rappunen ylöspäin.
Yritimme myös pitkin matkaa tavoittaa matkatoimiston päivystäjää, että saisimme hänelle viestin tilanteestamme ja siitä, että emme ehdi palauttaa autoa ajoissa. Kaikki viestit olivat tuuleen huutamista, sillä nettiyhteyttä ei ollut.
Yöajelua vuoristossa
Matka ylös kesti ikuisuuden ja myös tuntui siltä. Oli jo pimeää ja muut turistit olivat kaikonneet, kun pääsimme viimein tasaiselle maalle. Lähdimme kävelemään samaa kompasteluntäyteistä tietä, jota olimme tunteja aiemmin kulkeneet. Allekirjoittanut hyytyi totaalisesti puolimatkassa, ja kiipeilykaveri lähti taittamaan loppumatkaa yksin, mutta palasi toki pitkän ajan kuluttua Beetlellä huristellen.
Paluumatka säkkipimeässä ja kapealla vuoristotiellä oli todella pelottava. Välillä tuli vahva fiilis siitä, että ei täältä voi selvitä – joko kolaroimme vuohien kanssa tai syöksymme alas pimeyteen kaiteettomalta kielekkeeltä.
Matkanteko oli pimeällä vielä hitaampaa kuin valoisalla. Oli suoranainen ihme, että jossain vaiheessa huomasimme poistuvamme vuoristopoluilta ja siirtyvämme niille kapoisille teille, joita pitkin olimme päivällä ajaneet kohti Balosta.
Sitä tunnetta ei pysty sanoin kuvaamaan, kun pikkutunneilla pääsimme takaisin hotellillemme. Olimme syöneet viimeksi yhtään mitään 17 tuntia aiemmin ja juoneetkin vain huulia kostuttamalla. Kännykkä näytti, että olimme kiivenneet 60 kerrosta sinä päivänä. Sillä kiipeämisellä olisi päässyt jo pilvenpiirtäjän huipulle. Jonnekin kerrosten välille olivat jääneet myös aurinkolasini ja niitä ei enää matkan aikana löytynyt.
Älä edes harkitse menemistä, ellei sinulla ole jeeppiä.
Great beach but the walk back to the car will kill you.
Jälkiviisastelut
Seuraavana päivänä meidän kummankaan jalat eivät suostuneet enää toimimaan, joten vietimme päivän hotellihuoneessa. Lueskelin netistä muiden Baloksen matkaajien kommentteja:
🚗“Autolla on järjetöntä mennä”,
🏍“Tuskin autolla edes pääsee, kannattaa hommata maastomoottoripyörä”,
😱“En ole eläessäni pelännyt niin paljon auton kyydissä kuin matkalla Balokselle”,
🚙“Älä edes harkitse menemistä, ellei sinulla ole jeeppiä”,
☠️“Great beach but the walk back to the car will kill you!”,
🐐“Indeed, the road is very bumpy and it’s highly recommended to drive at very low speed. Watch out for the many brave goats who will suddenly jump out of nowhere and cross the road! They won’t make way for the tourists that easily.”
Ah, nämä kommentit kuin olisi nähnyt ENNEN kuin lähdimme city-kruisailuun sopivalla avo-Beetlellä kohti Balosta. Paska reissu upeilla maisemilla, mutta tulipa tehtyä. Mutta Baloksen keikka oli myös se juttu, joka Kreetan matkalta jäi mieleen. Nyt ollaan jälleen yhtä extremekokemusta rikkaampia.
Parhaat vinkit onnistuneeseen Baloksen retkeen löydät Travelhelixin sivuilta (englanninkielinen).
Kaikki kuvat omasta kotialbumista.