Silloin harvoin, kun pääsen matkustamaan (ja nyt ei edes tiedä, milloin korona sen seuraavan kerran sallii), tavoitteeni on aina päästä jonnekin Suomea lämpimämpään paikkaan. Kun matkustan, en käytä kohdemaassa aikaa shoppailuun, vaan keskityn olennaiseen: uusien tuulien haisteluun ja uuteen kulttuuriin tutustumiseen. On vain yksi ainoa asia, jonka ostan jokaiselta reissulta: jääkaappimagneetti.
Kaikki reissuilta hankitut jääkaappimagneetit ovat iloisessa sekamelskassa kotona jääkaapin ovessa. Kun iltaisin mainoskatkolla käyn jääkaapilla, silmät osuvat usein johonkin magneeteista: “ai että toi oli ihana paikka”, “tuohon hotelliin kävelimme matkalaukkujemme kanssa pitkän matkan kaatosateessa”, “voi että, kun vielä joskus pääsisi tuonne”. Jääkaappimagneetit vievät ihaniin muistoihin, ihan kuin valokuvatkin.
Mitähän tarinoita jääkaappimagneetit reissuilta kertoisivat, jos ne osaisivat puhua?
Tämä häämatkaltamme ostettu magneetti kertoisi ihan taatusti tarinan Bellmaster Bobbysta ja iltapuvusta. Sattui nimittäin niin, että vuonna 2009, oltuamme mieheni kanssa 17 vuotta yhdessä, päätimme mennä naimisiin. Kaikki sukulaiset olivat jo luopuneet toivosta naimisiinmenomme suhteen, emmekä kumpikaan ole juhlien ystäviä. Nämä kaksi asiaa huomioon ottaen, salavihkiminen kahden todistajan läsnäollessa oli itsestään selvä valintamme.
Häämatkakohteessa on vain yksi mutta
Koska meillä ei ollut naimisiinmenoamme varten muuta budjetoitavaa, halusimme häämatkakohteeksi “once in a lifetime”-kohteen. Silloin se oli laivaristeily Karibialla. Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, kohde saattaisi olla joku ihan muu.
Risteilyssä hiersi vain yksi asia: iltapuku illallisella oli pakollinen. Kuten voitte arvata, emme ole juhlaihmisiä, mutta emme varsinkaan iltapukuihmisiä. Ajatus lipumisesta iltapuvussa laivan käytävillä ja ravintoloissa jenkkien kanssa smalltalkaten, on meistä yhtä kaukana kuin – no, en edes keksi sopivaa vertauskuvaa.
No, unelmien risteilylle oli pakko päästä, joten ei muuta kuin iltapukua hankkimaan. En halunnut tuhlata siihen yhtään enempää aikaa, vaivaa tai rahaa kuin oli pakko. Niinpä googlettelun tuloksena surffasin kiinalaisen netissä toimivan pukukaupan sivuille, joilta saisi tilattua omilla mitoillaan räätälöidyn puvun. Katsoin sopivan mallin, iskin tilauslomakkeelle strategiset mittani sekä päivän, jolloin viimeistään haluan puvun olevan Suomessa ja laitoin pukutilauksen vetämään.
En halunnut tuhlata iltapuvun hankkimiseen yhtään enempää aikaa, vaivaa tai rahaa kuin oli pakko.
Missä se puku viipyy?
Kuukausia kului. Iltapukua ei kuulunut, ei näkynyt. Lähtöpäivämme lähestyi. Muutamaa viikkoa ennen lähtöpäivää otin yhteyttä kiinalaiseen pukukauppaan ja kysyin, missä pukuni viipyy? Langan toisessa päässä oleva henkilö kauhistui: he eivät olleet noteeranneet lainkaan päivämäärää, jolloin puvun piti olla Suomessa. Jos he nyt lähettäisivät sen, puku ei ehdi enää Suomeen ennen kuin meillä on lento Fort Lauderdaleen, josta laivamme lähtisi. Totaalipaniikki! Meillä ei olisi asiaa laivaan ilman iltapukua.
Pikaisen neuvottelun lopputulema on se, että kiinakauppa ei edes yritä toimittaa pukuani ajoissa Suomeen, vaan lähettää iltapukuni hotelliimme Fort Lauderdalessa, jossa viettäisimme hetken ennen risteilylle suuntaamista. Hotellilta sitten saisin pukuni kätevästi ennen laivan lähtöä. Huh, helpotus – saisin sittenkin iltapuvun, eikä meitä heitettäisi niska-pers -otteella laivalta mereen.
Kohti Fort Lauderdalea ja iltapukua
Lähtöpäivä koitti. Lentomatka sujui hyvin ja pitkän matkustamisen jälkeen pääsimme hotellille. Painelin samantien hotellin respaan kyselemään iltapukuani. Arvaatte varmaan, että sitä ei siellä ollut. Selvittelyn jälkeen selvisi, että kaupungin toisella laidalla oli toinen saman ketjun hotelli ja puku olikin lähetetty kiinalaisten toimesta sinne.
Tässä vaiheessa kauhun hikihelmet otsalla olivat muuttuneet jo vuolaiksi vanoiksi. Laivan lähtöön ei ollut enää montaakaan tuntia ja pakollinen iltapuku loisti poissaolollaan.
Tässä vaiheessa kauhun hikihelmet otsalla olivat muuttuneet jo vuolaiksi vanoiksi. Laivan lähtöön ei ollut enää montaakaan tuntia ja pakollinen iltapuku loisti poissaolollaan.
Bellmaster Bobby pelastaa
Sain luvan soittaa hotellin respassa olevasta puhelimesta siihen toiseen hotelliin, jonne pukuni oli toimitettu. Hädissäni sepustin puhelimeen koko tilanteen ja sen, että puku oli saatava mahdollisimman pian, koska laiva oli lähdössä. Hotellista ei kuitenkaan suostuttu pukua kuljettamaan.
Tässä vaiheessa oman hotellimme työntekijä, Alfred Hitchcockia ulkonäöllisesti muistuttava Bellmaster Bobby, joka oli siihen asti seissyt vahtivuorossa vieressäni ilmeettömänä ja liikkumattomana kuin suolapatsas, puuttui keskusteluun. Hän voisi kysyä kaveriltaan, josko tämä voisi tulla apuun ja kuskata meidät kaupungin toisella puolella olevaan hotelliin iltapukua noutamaan. Tässä vaiheessa oli otettava kaikki keinot käyttöön, joten tartuin hetkeäkään epäröimättä Bobbyn tarjoukseen.
Auton vauhti on juuri sen mukainen, mitä sen kuuluukin olla, kun laiva on lähdössä ja VAATTEET kateissa.
Seuraavaa jännärin kohtausta jääkaappimagneetti kuvailisi näin: istumme tuntemattoman hispaanon kuljettamassa viimeisiään vetelevässä pomppivassa ja rämisevässä lava-autossa. Bellmaster Bobby istuu apukuskin paikalla ja me mieheni kanssa takapenkillä. Auton vauhti on juuri sen mukainen, mitä sen kuuluukin olla, kun laiva on lähdössä ja vaatteet kateissa.
Sinäkö se oot?
Matka hotellille ja iltapuvun luo tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta olimme perillä hotellilla. Puuskuttaen heittäydyin hotellin respan tiskille ja ilmoitan olevani kadonneen iltapuvun metsästäjä. Respa ohjeisti, mistä puku löytyisi: kellarikerroksesta. Kellarikerrokseen ei edes päässyt kuin pihan kautta, joten seuraavaksi suuntasimme sinne. Pimeän kellaritilan peräseinää vasten oli pöytä, jonka päällä lekotteli yksi paketti. Vielä viimeiset metrit, sieppasin paketin käteeni ja – nimi paketin päällä oli minun. Aika epätodellinen fiilis oli tässä kohtaa.
Ken käyttää iltapukuani?
Tällä tarinalla, joka olisi voinut päättyä monessa kohdassa huonosti, oli tällä kertaa onnellinen loppu. Rämisevä lava-auto kuskasi meidät takaisin omaan hotellimme, josta suuntasimme kohti Fort Lauderdalen satamaa.
Risteilyllä iltapukuni vietti monia hikisiä minuutteja small talkia pursuilevissa tilanteissa. Laivan innokas, suomalaisia eri heimoja ja mielenlaatuja tuntematon tarjoilija paritti meidät, pohjalaispariskunnan, samaan pöytään floridalaisen vastavihityn parin kanssa. Tämä pariskunta asui Floridan rannoilla beach housessa ja he kertoivat aloittavansa aamunsa rantaviivaa pitkin hölkäten. Monta kertaa yhteisessä pöydässämme vietettiin hiljaisuuden retriittiä, koska mitään yhteistä puhuttavaa meillä ei kertakaikkiaan ollut.
Heti kotiin palattuamme vein puvun pesulaan, enkä koskaan tullut hakeneeksi sitä sieltä pois. Ehkä vähintään alitajuisesti tiesin risteilyn jäävän osaltani viimeiseksi iltapukua vaativaksi tilaisuudeksi.
Joskus vuosia myöhemmin kävin kysymässä pesulassa, mitä sinne jääneille vaatteille tapahtuu. Ne kuulemma viedään tietyn ajan kuluttua kirpputorille. Ehkä minun pukuni on sitä kautta päätynyt jonkun toisen sellaisen käyttöön, joka ei halunnut sijoittaa paljon rahaa, aikaa eikä vaivaa iltapuvun hankkimiseen. Omalla kohdallani ainakaan viimeisenä mainittu ei ihan täysin toteutunut.
Löytyykö sulta vastaavia reissukommelluksia?